Hätähuuto

Taas tänä yönä mä vaan itken tääl yksin. Tai no mull on nallet, jotka hukutan kyyneliin ja mun pahaanoloon ja tännekin kirjoittaminen vähä helpottaa. Mun miehen mielestä pelkät ajatukset abortista on tuomittavia ja oon hirviö ku ees ajattelen ees et haluisin tappaa tän pienen... Mut ku äääääähhh, en jaksaisi olla tässä tilanteessa yksin. Tai no mun bestis yrittää kyll tukea mua, sen mielestä mull on hyviä syitä tolle eikä se ihanuus onneksi tuomitse mua. Hänen mielestä mä tiedän kyllä ite mikä on oikeesti vauvalla ja mulle parhaaksi.

Täällä mä taas itken silmät päästä ja äsken oksensinki pahaaoloa (henkistä) hirveen paniikkikohtauksen kourissa. Tosi kiva oksuu ku just ja just saa vedettyy happea sisään. Oon muutenkin oksunnu koko päivän, ihan kaiken mitä oon. Ei oo kiinnostanut ottaa ees pahoinvointilääkkeitä. Ja äh huomenna pitäis pystyy menee sinne lääkäriinki, mitenhän mä tuun jaksaan :/

Let me out of this dream

Miks mull on kokoajan niin pahaolo?? Mä vaan itken kokoajan ja mietin kaikkee, taas vaihteeksi pelkään et en merkannu ikinä mitään mun "bestikselle"... Koht menny jo 2kk siitä ku ollaan nähty viimeksi. Ja aina ku mä kysyn voisko se nähä mua nii ei se halu tai jotain. En kestä tämmöst yhtään😭

Asia muuttu viel eilen tosi paljo monimutkasemmaks ku kävin siel ultrass. Mä en tie mitä mä teen. Haluaisin tavallaan abortoida tän koska musta ei oo äidiksi, en mä pysty tarjoon ees turvallista raskausaikaa koska mä haluun vaan laihtua. Mut sit samaan aikaan mä en haluu tehä aborttia koska siinä ultrass näky pieni ihminen, sille oli jo kehittynyt jalat ja kaikki ja ääähh. En tie kestäiskö mun psyyke sen tappamisen...
Nythä abortti muutenkin vaatis luvan saannin ja en mä tie miten mä semmosen voisin ees saada, tai niiku en tie mistään mitään ja mull on ihan kauhee fobia soittaa virallisia asioita joten mä en vaa kykene soittaan mihinkään. Tuntuu siltä et oon ihan yksin tässä tilanteessa vaiks en ees oo...

Tänääki mietin tekeväni jonkun monon mut päädyin syömää sit ateria piltin ja pari palaa valkosuklaata. Emmä haluu syödä mitää enää tänään. Vaakaki näytti aamulla liikaa 😥 Mä en haluu että mun paino nousee... Tälläki hetkell mä vaa itken tääl ton ja kaiken takia ja voispa joku kertoo mulle mitä mun pitää tehä koska mä en vaa yksin tiedä... Oispa tää kaikki vaan tosi pahaa unta :/

Vuoristorata

Mun tunteet menee ihan mieletöntä vuoristorataa, eilen lähin sit iltapäivällä porukoilla käymään ja sinnehä mä sitten jöinki yöksi. Ja taidan viettää vielä yhen yöl täällä 😅 Mut tosiaan pieleehä eilisen syömiset meni, ennen porukoille lähtöä sorruin leipään ja porukoilla sit sorruin syömään saunan yhteydessä valmistettua kiausmakkaraa (-.-) eli kalorit jossain tuhannen paikkeella. En uskaltanu ees laskea tarkemmin koska tääl ei pääse vaa'all. Illalla olin kuitenkin suht onnellinen, mietin kaikkii ihania hetkiä mun bestiksen kaa. En ees alkanut itkee ikävästä. Hetken musta tuntu jopa siltä (sen kaa jutellessa) et kaikki ois palaamass ennallee.

Tänää sit taas vuorotellen ollu hyvä fiilis ja sit taas oon meinannu alkaa itkee. Nyrki kirjotan tätä ja nielen kyyneleitä. En vaa jaksaisi itkee taas. Mun päivä on muutenkin mennyt sekä hyvin että huonosti. Mä oon jaksanut liikkuu ihan kivasti mut sit oon kans vaa ahminu kaikkee. Olin mä uimassaki jonkun tunnin ajan mun isän ja sen uuden naisystävän kanssa. Ja tutuistuin tän muijan lisäks myös hänen tyttäreensä. Uinnin hyöty meni sit siinä ku mentiin heseen. Mä otin tällä kertaa kanasalaatin. Vaiks minikana-aterian (ranskikset vaihdettua minisalaattiin, kalori määrän oisin tienny). Sen mä aina otan koska se halpa ja tiedän paljon siitä saa kalorei.
Pitäisi kai laskee tän päivän kulutus sekä syödyt kalorit mut enhä mä pääse aamulla vaa'all ku oon edelleen mun porukoill. Noh huomenna mä palaan mun miehen luo ja hyvä puoli siinä on se et siellä on vaaka ja siellä en samallalailla sorru syömää. Koska siellä on almost 24/7 minä ja ana. Ana auttaa mua tiputtaan painoo 😊
Nyt ku tietäis et valvonko koko yön ja kuntopyöräilen vai nukkuisinko jopa...

Kuuleeks mua kukaan?

Viel viiden aikaan yöllä, mä itkin ja pyörin sängyssä. Toivoin et joku ois ollu hereillä ja oisin voinu jutella vaiks tähdistä ja kuusta jonkun kanssa. Mut kaikki arvatenkin oli nukkumassa. Mun mieskään ei vastannut vaiks tiesin et hän oli yön töissä. Olin laittamassa mun kännykkää pois kädestä, ku taas mull tuli pahaolo. Tällä kertaa fyysisesti, ja juoksin oksentamaan. Mua kadutti niin paljon et olin joskus illasta syöny rasian kirsikkatomaattei ja mun miehen tuoman täytetyn croisantin. Ne huonosti sulaneet palaset sattu ihan hemmetisti mun kurkkuun. Ja vaiks ne tuli ulos, nii oliha ne ollut jo mun sisällä sen aikaa et niistä oli varmasti 80% kaloreist imeytynyt...

 

Reilu viis tuntia myöhemmin heräsin, olin nukahtanut... Ja sit päässä alko taas pyörii kaikkii ajatuksia. Otan ne koliini tabletit ja nesteenpoistajia, mut alontanks jonkun dietin tänää vai paastoisinko? Ilman nesteitä? Enhä mä tarvii oikeesti ees vettä. Oon ennenki paastonnu ilman vettä. Muistan vielki miten pahaolo mulla oli joskus tammikuussa, ana oli aikalailla yhtä vahva ku tällä hetkellä (toss välissä se vähä hellitti otettaan). Olin puolitoista päivää ilman ruokaa ja vettä, painoki tais tippuu kahdella kilolla. Mut sit mua alko heikottaa, oli pakko ottaa lasi vettä. Ja jatkoin viel toiset puolitoista päivää paastoomista. Mut vesipaastoten.
Ehkä mä voisin yrittää paastoo tänää, mut ehkä mä sallin veden ja zero Colan.
Katotaa muuttuunks mieli ku oon nähny paljo eilisestä lähti... Ehken mä tarvii nesteit ollenkaan.

Saanko itkee, Jos siltä tuntuu. Jos hammasta purren. En huuda sun perään. -Antti Tuisku

Sleepwalker

"Mietin mihin ja miten mun tieni vie,
Anna mä mietin viel, anna mä mietin viel. Miten mä hoidan tän, miten mä voitan nää ajatukset pääs"
-Mikael Gabriel /Viimeisen kerran

 

 

Koska valvominen kuluttaa enemmän kaloreita ku nukkuminen, nii nukkumisen sijaan mietin vaan mun elämää ja sitä mitä miten kaikki menee kokoajan vaan pieleen. Yritän tässä samalla musiikkia kuuntelemalla siirtää mun ajatuksia, mut kaikki nää biisit mitä kuuntelen kuvaa liiankin hyvin mun ajatuksia tai sit tunnistan itseni lyriikoista.
Oikeestaan valvon kanssa siks etten näkii mun unia, ja ei, mä en ees nää painajaisia. Nään todentuntusia unia miss on mun bestikseks kutsuma jätkä ja meil menee paremmin ku hyvin. Mut sit todellisuudessa mä ehkä romutin kaiken. Tai silt must tuntuu.

 

Mut koska tää on vasta toinen postaus nii voisin vähä raottaa mun taustoja.
Eli kuten jotkut jo arvata saattoivat edellisen postauksen raskaus valituksesta niin kyllä olen täysikänen, ikää huimat 21v. Mutta ikuisesti varmaa Peter Pan henkeen ja vereen, mun mielestä mull on vielä koko elämä aikaa olla oikeesti aikuinen ja pelkään että tää ehkä syntyvä vauva pilaa kaiken ja joudun aikuisuuden karuun maailmaan.
Mut ei kai kukaan oo valmis vanhemmaksi vaiks lapsi olisikin pitkään ja tarkkaan suunniteltu.

 

Mut joo ana on ollut mun elämäss nii kauan ku muistan ja yhden psykoterapia käynnin jälkeen tajusin et en ees muista millon mun ajatusmaailma ei ois ollut tämmönen!?!

Sillä jo ala-asteella tää kaikki pyöri jo mun mielessä. Mut ana oli kuitenkin vaan ajatusten tasolla, eikä saanut mua fyysisesti pauloihinsa ku vasta amiksessa vissii ekan kerran. Sillon mull oli kunnon kontrollin ja muistan miten ihana must oli ku ekaa kertaa mun elämäss mä pystyin laittamaan bikinit rannalle. Olin ylpee siitä et mun kylki- ja lonkkaluut näky, ja ette arvaakkaa kuinka ilosointuja korville oli kavereiden puheen siitä että olin muka jopa liian laiha. Pötypuhetta  Kaipaan sitä kroppaa todella paljon...

Ana on välill ollut vähä heikompi ja onnistuin tuossa välissä lihomaan takaisin porsaaksi... Kunnes viime kesänä kaikki muuttu. Eka mun rakas kisu kuoli ja sit tapasin mun exän. Exä oli jotain mitä en ois ikinä halunnut saada mun elämään. Se oli/on varmaa maailman negatiivisin ihminen kenet tiedän, se oli kateellinen ku pääsin siihe kouluun, jonne kumpikin oltiin haettu. Häntä ei tällä kertaa valittu... Mut ei muakaa ois kuulemma pitäny päästää koska olin liian noviisi ja kokematon alalla. Ja ei niitä unelmia tavoiteta kokemuksella vaan sinnikkäällä yrittämisellä ja kovalla työllä. Mut se ei ollut ainut asia mist sain kuulla. Nimittäin hänelle olin esine, jota sai käyttää miten halusi, ja jolle saattoi sanoa mitä mieleen tuli. En ees taida jaksaa vielä avaa sitä kaikkea paskaa mitä tuli koettua...

 

 

 

Melkein mahdoton hengittää

Hieman ennen aamu kahta on aina yhtä hyvä avata blogi :D
Anyway, ihan näin alkuun hyvä varmaan mainita että anoreksia tai "tutummin" ana, on mulle elämäntapa, muille se voi olla sairaus mutta mä oon hyväksyny sen elämäntavakseni.
Pelkää en siedän sitä tiedän sen, enkä näillä näkymillä ole aikeissa edes harkita parantumista, eihän mulla ole mitään mistä parantua. Mun sisällä vaan asu se paha, joka värittää ja joskus tuhoaa mun elämää mutta silti se on ollu osa mua jo kauan ja tulee olemaan. Meidän liitto tulee kestämään maaliin asti.

Mun elämää vaikeuttaa mun sisällä kasvava vauva, jonka parasta mun pitäis varmaan ajatella mut silti mä haluun laihtuu enkä aio sallia sitä että mun paino nousee. Oikeestaan tästä raskaudesta on ollu hyötyäki, tää aiheuttaa niin hirveetä pahoinvointia että oksentelen jatkuvasti. Oksentelin mä ennen tätäki mutta nyt kaikki ne turvallisetki ruuat tulee ylös. Ja paino juoksee alas.
Tän ansioista voin hyvin sanoo monist ruuist et en voi syödä niitä koska pelkään että ne nousee ylös. Ja noi ruuathan on Basic kotiruokaa yms miss on liikaa kalorei ja liikaa pureksittavaa. Syön mieluummin mulle turvallisia ja kevyitä ja nyt ofc hienoa ruokaa. Mut mun miesystävä tekee tästä kauheen vaikeeta. Onneks oon päivät pitkät yksin eikä kukaan voi vahtia mitä syön vai syönkö ollenkaan ;D Mut silti mä toisinaan repsahdan ruokaan :(

Täss on ollu paljo päiviä, jolloin toivoisin oikeestaan joutuvani osastolle tms ja voisin ottaa askeleen parantua tai no normalisoitua (mut mikä sit on normaalia, mulle tästä kaikest on jo tullu normaalia).
Mut sit ana muistuttaa et osastolla joutuisin oikeesti syömään ja siel vois olla paljo mun ja sen inhoomia ruokia. Ja sit mun paino ainaki nousis! Ja se EI todellakaan saa nousta enää yhtää. Ainut sallittu suunta on alas. Eli unohdetaan se osastohaaveilu jonneki tulevaisuuteen, ehkä sinne ku oon niii laiha et tarviin sitä. Se välillä onki mun goals, olla nii laiha et joutuis pakkohoitoo. Mut tuskin sillonkaan osastohoito tms ois mitenkään hauskaa koettavaa.

Mun on pakko päästä takas kevyeksi, alle viidenkymmenen kilon! Alle neljänkymmenenki ehkä!
Sillä nyt oon ihan liian lihava... 59-60kg, tota väliä mun vaaka näyttää vähän väliä.
Otin nyt testiin koliini tabut, ne kuulemma auttaa rasvan poltossa ja tehostaa aineenvaihduntaa, eli ne voi auttaa mua pitää painon alle kuudenkymmenen ja kohti mun tavoitteita.
Huomenna starttaan todennäköisesti jonkun dietin, joten lisää juttua on kyllä tuloss ;)

ps. Kuvat Googlest (hakusanoilla; Anorexia quotes & bonespo)